Esikoisromaanini ilmestymisestä on vuosi. Tai tarkasti: vuosi ja yhdeksän päivää. Muistan, että vuosi sitten ilmassa oli jo syksyn tuntu, vaikka elokuu oli vastasyntynyt. Kävelin Pasilasta Töölönlahdelle ja istuin syömään eväät puiston penkille. Palelin hieman. Lönnrotinkadulla signeerasin painotuoreita Hollyja. Ne tuoksuivat siltä, miltä uudet kirjat aina tuoksuvat: metsältä, mahdollisuuksilta. Söimme kakkua. En muista, oliko siinä oli mansikoita mutta luulen että oli.
Hieman myöhemmin pukeuduin kukkiin. Mekossani oli auringonkukkia, päivänkakkaroita, ruiskaunokkeja. Ystäväni antoi minulle lahjaksi seppeleen, jossa oli vaaleanroosia ruusuja, valkoapiloita ja paljon sellaista, mitä en osaa vieläkään nimetä. Aina kun kuljen niityn viertä, olen vailla sanoja.
Yli vuoden kestäneen pandemian jälkeen tuntui käsittämättömältä halata. Kerätä soittolistalle Sentencediä, Volbeatia, Kaija Koota, P-Squarea – ja tanssia. Tietysti tuntui käsittämättömältä myös se, että olin kirjoittanut kirjan.
Voi olla, etten ole vieläkään aivan ymmärtänyt sitä. Vaikka Holly on ollut jo vuoden maailmalla, minä olen yhä sama. Ja silti: jokin on horjahtanut. Yhtäkkiä herään päiviin, jotka voin täyttää vapaasti. Täytän ne kirjoittamisella, lukemisella, juoksemisella. Täytän ne tarkemmin katsomisella. Täytän ne haparoivilla mutta salakavalasti innostavilla suunnitelmilla sekä muistilapuilla, joissa lukee elokuvien nimiä, junien lähtöaikoja ja naisia, jotka ovat antaneet harmaiden hiustensa kasvaa.
Kun minulta vuosi sitten kysyttiin, mitä aion kirjoittaa seuraavaksi, vastasin kirjoittavani junista ja patsaista. Junista en ole vielä kirjoittanut sivuakaan, patsaista hieman enemmän. Hiljattain kävin taidemuseossa ja katselin valkoisena hohtavaa marmoriveistosta, joka kuvasi miestä – alastonta ja hännällistä. Kirjoitin muistikirjaani: ”jos patsasta katsoo vain etupuolelta, häntää ei huomaa”.
Se oli lyhyt ja kippuralla.
Esikoisromaanini syntyprosessi näyttäytyy minulle ainakin näin jälkikäteen hyvin orgaanisena ja intuitiivisena. En juurikaan suunnitellut kirjoittamiseni suuntaa, en tietoisesti tehnyt päätöstä tietynlaisesta rakenteesta, kertojasta tai aikajanasta. Kirjoitin vain, ja hiljalleen, viidessä vuodessa, kaikki muotoutui sellaiseksi kuin muotoutui.
Nyt kun olen viimein kunnolla asettunut uuden käsikirjoituksen ääreen, huomaan miettiväni erilaisia mahdollisuuksia ja rajoja paljon enemmän. Tuntuu, että on pakko tehdä valintoja, jotta kirjoittamiselle avautuu tilaa.
Olen valinnut: yksikön ensimmäinen persoona, imperfekti, yksi päivä, kaupunki jota kaipaan.
Tänään elokuu on keski-ikäinen. Taivas on pelkkää sineä, tuoksuu yhä kesä.
MAISKU MYLLYMÄKI 