Tammikuussa 2022 saan sähköpostia Kirjallisuuden vientikeskus FILIltä. Viestin otsikkona on ”Kielin esikoiskirjafestivaaleille toukokuun lopulla?”. En ole koskaan kuullutkaan kyseisistä festareista, mutta vastaan saman tien ”kyllä”, koska olen oppinut, että tämäntyylisiin kysymyksiin kannattaa aina vastata ”kyllä” – huolimatta siitä, että yhtäkkiä sydän on alkanut hakata selvästi vauhdikkaammin, kämmeniin kihoaa kummallinen kosteus.
Seuraavien kuukausien aikana luen tavallista enemmän englanninkielistä kirjallisuutta. Kuuntelen englanninkielisiä kirjallisuus- ja kirjoittamispodcasteja. Yksi suosikeistani on Rachael Herronin houstaama How Do You Write, jossa puhutaan kirjoittamisprosesseista ja erityisen paljon uudelleenkirjoittamisesta ja editoinnista. Opin uusia sanoja, toivon ainakin. Mietin myös, miten pidän hissipuheen Hollysta englanniksi. Olen aiemmin kirjoittanut hissipuheen myös suomeksi, sillä mihinkään kysymykseen ei ole vaikeampaa vastata kuin rennosti heitettyyn ”siis millainen se sun kirja on?” Tai vielä pahempi: ”Mistä se sun kirja niinku kertoo?”
Mietin, pitäisikö reissua varten ostaa uusia vaatteita. Käyn kirpputorilla sovittamassa lyhyttä leveähelmaista hametta, oudosti kirjailtua paitapuseroa ja sinapinkeltaista kaftaania. Päätän, että pärjään ilman. Pakkaan mukaan vain käsimatkatavaran; tunnen moniselitteistä ylpeyttä, keveyttä.
Torstai 26.5.2022
Aamujuna on lähes tyhjä. Kello on 6.49, taivas harmaa. Käytävän toisella puolella nuori mies aivastelee ja vetää jatkuvasti räkää sisäänsä. Mietin siirtymistä kauemmas. Siirryn kauemmas.
Lentoasemalla tapaan Siljan. Hän on WSOY:n kustannustoimittaja ja olen kiitollinen, että hän tulee matkalle mukaan. Emme tunne toisiamme entuudestaan, mutta löydämme nopeasti yhteisen rytmin. Hän on ihminen, joka kävelee ripeästi ja minä tunnen oloni usein kotoisaksi sellaisten ihmisten kanssa.
En ole käynyt ulkomailla yli kolmeen vuoteen, mutta kehoni muistaa nopeasti matkustamiseen liittyvät liikkeet ja asennot. Sen, miltä odottaminen tuntuu. Odottaminen asemilla, auloissa. Aikataulunäytöt, kipeytyvät hartiat. Pienet wc-kopit, kuiva ilma, ihmiset jotka tulevat taas liki. Turvatarkastuksessa naisen sormet vyötärönauhani alla.
Pikkuinen bussi noutaa meidät Hampurista Kieliin. En näe Hampuria, näen moottoritien. Sitten hotelli; kuljettaja pahoittelee, että se näyttää ulkoapäin aivan vanhusten hoivakodilta (hän ei ole väärässä). Mutta sisältä hotelli on kaunis, se henkii vanhaa aikaa, katossa roikkuvat kristallit. Mietin tanssiaisia, muhkeita leninkejä, kampauksia jotka on nostettu korkealle päälaelle.
Kirjailijoita ja kustantajia on 11 eri Euroopan maasta: Tanskasta, Saksasta, Ranskasta, Italiasta, Latviasta, Hollannista, Itävallasta, Sveitsistä, Sloveniasta, Tsekeistä – ja Suomesta. Norja joutui viime hetkellä perumaan tulonsa, ja ukrainalaisen Eugenia Kuznetsovan tapaamme tulevana lauantaina videon välityksellä. Se(kin) on hieno hetki: Puhumme sodasta puhumalla kirjallisuudesta. Puhumalla kirjallisuudesta puhumme ihmisyydestä ja lämmöstä.
Mutta nyt me olemme tässä, hotellin aulassa. Me yksitoista esikoisromaanin hiljattain julkaissutta kirjailijaa, uteliaat katseet, ystävälliset hymyt, hei, mukava tavata, menikö matka hyvin, millä tulitte, junalla, laivalla, kuinka kauan kesti, väsyttääkö, vähän.
Kävelemme sataman viertä Literaturhausiin, festivaalien kotipesään. Se nököttää söpönä ja perisaksalaisena keskellä rönsyävää Botanischer Gartenia. Talossa on heti kotoisa olo, ja kun näen sympaattisen esiintymislavan, ajattelen: ei mitään hätää. Illan ohjelmana on Lesefest eli ns. lukujuhla, jossa luemme kukin pätkän omasta romaanistamme alkuperäisellä kielellä ja sen jälkeen näyttelijä lukee saman pätkän saksaksi. Ilta on pitkä, en ymmärrä mistään mitään. Olen lukenut saksaa kolme vuotta lukiossa, mutta tunnistan vain harvoja yksittäisiä sanoja. Silti tuntuu erityiseltä; kaikki nämä kielet, niiden sisältämät maailmat, tässä, tänään. Ja vaikka luulen, ettei kukaan ymmärrä sanaakaan siitä, mitä minä suomeksi luen, esiintymiseni jälkeen kaksi saksalaista naista tulee juttelemaan. Toinen luettelee sanoja joita osaa suomeksi (perkele, vasemmalle, oikealle, kalja, kirja, hyvää huomenta) ja toinen juttelee enemmänkin, puhuu hapuilevia mutta silti kokonaisia lauseita suomeksi, kertoo jopa käyneensä nykyisesssä asuinkaupungissani Lahdessa (hyppyrimäet, Sibeliustalo). Hän ostaa kirjani, lupaa lukea sen kannesta kanteen.
Moni toteaa: suomi kuulosti uskomattomalta, sitä melodiaa olisi voinut kuunnella läpi yön. Ehkä he sanovat sen lähinnä kohteliaisuuttaan, mutta minussa läikähtää silti: rakas suomen kieli, miten ylpeä sinusta olen.
Perjantai 27.5.2022
Ikkunan takana laulava mustarastas herättää minut aamuyöstä. Olen nukkunut koko yön levottomasti, olen sellainen, vaatii aina aikansa että osaan nukkua uusissa paikoissa. Hotellihuone on kuitenkin kiva, minulla on oma parveke, josta iloitsen hämmentävällä tavalla koko reissun ajan vaikka en ehdi enkä tarkene istua siellä lainkaan.
Tänään ohjelmassa on kirjailijoiden haastatteluja. Ei vielä minun, onneksi. Ajattelen, että kuuntelen tänään, mitä haastattelijat toisilta kirjailijoilta kysyvät, jotta voin vielä valmistautua omaan huomiseen esiintymiseeni. Mutta nopeasti tajuan, että haastattelijat ovat todella taitavia ja kuhunkin kirjaan erikseen perehtyneitä. Kysymykset ovat yksityiskohtaisia, jokaiselle hieman erilaisia. Ja keskustelut, joihin kysymykset johdattavat, ovat vuolaita, mukaansatempaavia, hauskoja, syvällisiä. Olin kuullut kyllä jo ennakkoon, että nämä Kielin festarit ovat hyvin kirjalliset, mutta silti ilahdun, miten vahvasti olemme nimenomaan kirjallisuuden ja kirjoittamisen äärellä. Puhumme esimerkiksi näkökulman valinnasta, romaanin rakenteesta ja muodosta, paikan merkityksestä, kielestä, aikamuodoista, kirjoittamisen eri vaiheista, poisjättämisestä, rivien väliin kirjoittamisesta.
Tunnen kiitollisuutta, että juuri minä saan olla täällä.
Lounaan jälkeen on useampi tunti ns. omaa aikaa. Päädyn Kielin vanhaan kaupunkiin, joka ei oikeastaan näytä lainkaan vanhalta kaupungilta. Nimi on jäänyt, vaikka valtaosa rakennuksista on purettu. Näen kauniin kirkon, mutta en juuri muuta. Sataa. Ostan viininpunaisen sateenvarjon viidellä eurolla, kävelen puiston läpi, patsaita, patsaita. Polku on muuttunut sateesta mutaiseksi.
Ja aivan kohta: aurinko paistaa taas. Sää vaihtelee täällä jatkuvasti. Olen palannut satamaan, suljen sateenvarjon, riisun takin ja huivin. Katson merelle, risteilyalus lipuu ohi. Minulle on kerrottu että tuolla tummansinisellä aluksella pääsisi Norjaan asti. Kaksikymmentä tuntia, ja kas, olisin Oslossa. Ajattelen mahdollisuuksia, niiden olemassaoloa.
Päätän jäädä loppuillaksi hotellille, vaikka ohjelmaan olisi kuulunut toisella puolella kaupunkia järjestettävä konsertti. Poden huonoa omaatuntoa, tuntuu nololta ilmoittaa, etten tule tilaisuuteen joka on periaatteessa meitä varten järjestetty. Samalla tunnen suurta mielihyvää ajatellessani niitä tyhjiä tunteja, jotka nyt eteeni levittäytyvät. Heittäydyn leveälle sängylle, mankeloiduille valkoisille lakanoille ja alan lukea mukaan pakkaamaani Annie Ernaux`n Exteriors-teosta, joka koostuu pienistä havainnoista, joita kirjailija tekee astuessaan kodistaan ulos Pariisin laidalla. Fragmenttiset tekstit ovat kuin kirjallista katukuvausta. Pidän niistä kovasti ja samalla ajattelen, että on uskomatonta miten simppeleistäkin ideoista voi syntyä kirja.
Välillä eksyn instagramiin. Postaan kuvan itsestäni lukemassa Lesefesteillä. En kuitenkaan kehtaa jäädä someen pidemmäksi aikaa, sillä alan kärsiä online-häpeästä. Tiedättekö, siis siitä tunteesta, kun olette hienolla matkalla tai upeissa juhlissa tai vaikka etsimässä mielenrauhaa mökillä tai joogaretriitissä ja sitten todellisuudessa näyttekin somessa vihreänä läsnäolevana pallukkana?
Loppuillan syön sipsejä, tahraan rasvaisilla sormillani Ernaux`n kirjan.
Lauantai 28.5.2022
Aamupalalla saan kuulla, että useampi muukin kirjailija on jättänyt illan konsertin väliin. Olen helpottunut – sekä sen vuoksi, etten olekaan ollut ainoa ohareiden tekijä ja myös sen vuoksi, ettei muiden ilta ole ehkä ollut sen hohdokkaampi kuin omanikaan. FOMO on saman tien tiessään.
Tänään on minun esiintymiseni vuoro. En nykyään enää juurikaan jännitä esiintymisiä, mutta vieraalla kielellä puhuminen tuo hommaan kieltämättä ekstrakierteen. Vatsassa lepattelee jotakin ylimääräistä. Festareiden tunnelma on kuitenkin ihanan rento, ja haastattelu menee ihan hyvin. Puhun käsikirjoituksen matkasta julkaistuksi kirjaksi. Puhun miljööstä – siitä miten saari suljettuna tilana tarjoaa mehukkaan ja myös klassisen tilan psykologiselle katseelle. Puhun kirjani henkilöhahmoista ja siitä, miten heistä tuli he ja miten he kehittyivät suhteessa toisiinsa. Puhun myös kirjani rakenteesta, kronologisesta ja (toivottavasti) tihenevästä kerronnasta. Puhun Iris Murdochista, lukemisesta, siitä että kirjoittaminen on minulle keskustelemista toisten tekstien kanssa.
Iltapäivällä kokoonnumme kirjailijoiden kesken yhteisen pöydän ääreen, ns. round table talkiin. Tarkoituksena on jakaa fiiliksiä ja kokemuksia esikoiskirjailijuudesta. Sovimme, että kaikki mitä pöydän ympärillä sanotaan, myös jää pöydän ympärille. Siksi en tässäkään avaa keskusteluamme sen tarkemmin.
Haluan kuitenkin laittaa muistiin ajatuksen ns. ”secret gardenista”; ilmiöstä, jonka moni esikoiskirjailija tunnistaa. Esikoisteoksen kirjoittaminen on usein hyvin intiimi asia – sellainen, josta on kerrottu vain muutamille läheisimmille ihmisille tai ehkä ei edes heille. Ja siinäkin tapauksessa, että omasta kirjoittamisestaan olisi puhunut avoimemmin, se on silti esikoisen kanssa aivan erityistä, sillä kukaan ei vielä odota sinulta mitään, kenelläkään ei ole ennakkokäsitystä tekstisi laadusta tai tyylistä, kenties kirjoittamiseesi suhtaudutaan ylipäätään varsin kepeästi, pelkkänä kirjoitteluna.
Kun esikoinen on julkaistu, tämä kaikki muuttuu. Secret garden ei ole enää secret garden. Se tuntuu hieman surulliselta, jokin erityinen kerros kirjoittamisesta on nyt poissa. Mutta ehkä on olemassa keinoja, joilla omaa kirjoittamista voi yhä suojella? Joiden avulla pääsy salaiseen puutarhaan on yhä mahdollista?
Myöhään illalla kun kävelemme Literaturhausilta takaisin hotellille, jossain joku soittaa Depeche Modea. Juuri edellisenä päivänä on uutisoitu DM:n perustajajäsenen ja kosketinsoittajan Andy Fletcherin kuolemasta. Itkettää vähän. On jo aivan pimeää, puistossa raakkuu korppi.
Kun pääsen huoneeseeni, näen ikkunasta että hotellin yökerhossa tanssitaan. Välkkyvät valot, diskopallot, nainen punaisessa liehuvassa hameessa. Hetken mietin: mitä jos? Mutta ei, menen sänkyyn ja nukun koko yön levollisesti. Paikasta on tullut tuttu.
Sunnuntai 29.5.2022
Hotellihuoneeni kylpyhuoneen valo on raaka. Kun katson itseäni peilistä, huomaan ensimmäistä kertaa suupielissäni ja kaulallani sellaisia uurteita, joista tiedän, etteivät ne tule lähtemään pois nukkumalla eivätkä rasvaamalla. Kahden kuukauden päästä olen 40-vuotias.
Se on ymmärtääkseni oikein hyvä ikä esikoiskirjailijalle.
Kuten mikä tahansa muukin ikä.
On festareiden viimeinen päivä. Pakkaan vähät tavarani ja luovutan huoneeni. Virkailija ei puhu juuri lainkaan englantia, mutta hän on kaunis mies, annan asioita anteeksi. Ryhmämme on nyt pienempi, moni lähti jo eilen kotiin, sillä tänään ohjelmassa ei ole enää mitään kovin virallista, ainoastaan lyhyt yhteenveto viikonlopusta. Nauramme Siljan kanssa, että meille ei tullut edes mieleen, että olisimme voineet lähteä pois etuajassa. Kun ohjeet on annettu, niitä noudatetaan (kiltin tytön syndrooma jne.).
Vielä ennen bussin lähtöä Hampuriin ehdimme Kielin taidemuseoon, joka sijaitsee lähellä Literaturhausia. Museossa on erillinen osasto antiikin veistosten kopioille: sali salin perään jättimäisiä ihmispatsaita, valkoisia, marmorisia, väriseviä lihaksia, pikkuisia peniksiä, verhoiltuja naishahmoja. Yksi huone täynnä pää- ja rintakuvia, murskautuneita neniä ja kihartuvia partoja. Olen haltioissani. Käsikirjoitus, jota nyt työstän, liittyy (tai ainakin saattaa liittyä) veistotaiteeseen ja erityisesti ihmisveistoksiin. Ajattelen, että eksyminen tänne, tänään, on merkki jostain. Ja kirjoittaminen; se on nimenomaan merkkien havaitsemista, niihin tarttumista.
Kello on 23.24. Juna, joka vie minut kotiin, on ”kultajuna”. Niin lukee veturin nokassa. Suomi on juuri voittanut miesten jääkiekon MM-kultaa. Ihmiset ovat matkalla torille. Seuraavana päivänä mietin, että olisi parempi, jos Kauppatorin laidalla seisova Havis Amandakin olisi vain kopio alkuperäisestä taideteoksesta.
MAISKU MYLLYMÄKI 