Tammikuun 2023 puolivälissä lähetän romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kustannustoimittajalleni. Olen kirjoittanut sitä periaatteessa puolentoista vuoden mutta käytännössä puolen vuoden ajan: ryhdyin hahmottelemaan kässäriä kesällä 2021, jolloin olin juuri saanut esikoisromaanini painoon. Työ oli kuitenkin pitkään vain hatarien muistiinpanojen tekemistä. Täytin kaksi muistikirjaa lauseilla, jotka alkoivat sellaisilla sanoilla kuin ”ehkä”, ”voisinko”, ”mitä jos”, ”kirjoittaisinko”, ”olisiko”. Mahdollisuuksia oli paljon, suuntia loputtomasti.
Syksyllä 2022 aloitin apurahakauden. Oli ryhdyttävä rajaamaan mahdollisuuksia. Sovin 1. version deadlinen tammikuulle, koska ilman deadlinea minun kirjoituspöydälläni tapahtuu harvoin mitään. Sain syksyn aikana valmiiksi 75 liuskaa. Se on ihan hyvä määrä ihmiselle, joka pystyy harvoin kirjoittamaan enemmän kuin liuskan päivässä. Minulle kirjoittaminen on heti myös editointia: en kykene menemään eteenpäin ennen kuin tekstissä on vähintään lupaus rytmistä. Poistan tekstiä jatkuvasti yhtä paljon kuin jätän sitä jäljelle.
…
Painettuani lähetä-nappia tunnen kauhua. Olen varma, että kaikki mitä olen kirjoittanut, on aivan hirveää ja nyt kustannustoimittajallenikin selviää, että olen totaalisen onneton sekä kirjoittajana että ajattelijana. Hetkittäin ylitseni vyöryy kuitenkin lämmin ja lempeä aalto, joka kuiskaa korvaani: se on nerokas, älä huoli, se on nerokas. Kahden täysin vastakkaisen tunteen väliin ei mahdu mitään muuta. Joko kaikki on hirveää tai sitten kaikki on nerokasta. Useammin kyllä hirveää.
…
Helmikuussa saan sähköpostiini viestin, jonka otsikko on: Tehdäänhän sopimus! Saan myös kustannustoimittajan paneutuneen palautteen käsikirjoitukseeni. Ryhdyn katsomaan Rakkaus ja Anarkia -sarjaa, koska palautteessa viitataan siihen. Googletan (ja luenkin) ”saksalaista taideproosaa”. Alan uskoa, että käsikirjoituksessa on potentiaalia, vaikka epäilemättä se on vielä kaukana nerokkaasta. Tuo 75 sivun tiedosto on raakile, se on luuranko, se on vielä hyvin haparoiva yritys sanoa jotain ihmissuhteista ja taiteesta ja sosiaalisista näyttämöistä, mutta se on kuitenkin jo olemassa, siinä näkyy rakenne ja ajatus ja mahdollisuus. Se, että saan allekirjoittaa siitä kustannussopimuksen juuri tässä vaiheessa, tuntuu tärkeältä. Se tönäisee eteenpäin paitsi käsikirjoitusta, myös minua.
…
Tammikuussa, painaessani lähetä-nappia, käsikirjoitus tuntui minusta jähmeältä: en tiennyt, mitä sille seuraavaksi tekisin. Jähmeys – tunne siitä, että tekstin eteen nousee jonkinlainen seinä – on yleensä merkki siitä, että teksti kaipaa toisia silmiä, toista lukijaa.
Kuluneen kolmen viikon aikana olen käynyt läpi kustannustoimittajani palautetta ja kommentteja, ja seinä on alkanut murentua. Olen editoinut, olen kirjoittanut uutta, olen kirjoittanut väleihin, olen alkanut nähdä rakenteen selvemmin. Muistikirjassani on jo useamman sivun mittainen to do -lista kaikista niistä isoista ja pienistä jutuista, joita haluan kässäriini tuoda.
Etenen yhä hitaasti, mutta minulla on suunta.
MAISKU MYLLYMÄKI 