Muistiin itselle ja vinkiksi muille: parhaita kulttuurielämyksiä, joita koin, luin ja näin helmikuussa 2025:
Teju Cole: Tremor (2023)
Teju Colen esikoisromaani Open City (2011) on yksi niistä kirjoista, joihin palaan ajatuksissani säännöllisesti. Toista romaania jouduttiin odottamaan pitkään, mutta ai että, ei haittaa, jos lopputulos on tällainen! Tremor on ihmeellinen teos parisuhteesta, ystävyydestä, historiasta, kuvataiteesta, rasismista, orjuudesta, kodista ja kodittomuudesta, elämän suurista ja pienistä iloista (musiikista, tanssista) sekä menettämisestä, ajan vääjäämättömästä kulusta. Colen lause on niin kaunis, että välillä vain huokailin aamiaispöydässä tätä lukiessani. Teos rakentuu kahdeksasta luvusta – ja jokainen niistä on oma kirjallinen universuminsa.
Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025)
Tässäpä tyylikäs, kieleen luottava esikoisromaani. Nautin aivan erityisesti viimeisen päälle hiotuista päälauseista: kuvat ja kohtaukset piirtyvät voimakkaina lukijan eteen muutaman tarkasti valitun sanan avulla. Aistikasta, fyysistä, rujoa ja kaunista – keskiössä pieni kylä, tyttöjen välinen riipivä rakkaus, äiti jonka mieli hajoaa. Epäilemättä tyrkyllä Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi.
Kate Zambreno: Drifts (2020)
Nimensä mukaisesti ajelehtiva, harhaileva ja kuljeksiva teos, jonka kannessa lukee ”a novel”. Romaani voi olla melkein mitä vain, myös tällainen, tulen taas ihanasti muistutetuksi. Yhdysvaltalainen Zambreno on ollut tutkassani jo jonkin aikaa varsin kiinnostavana nykykirjoittajana, ja Drifts vahvistaa eittämättä tätä mielikuvaa. Kirja koostuu päiväkirjamaisista otteista, joissa Zambrenoa muistuttava minäkertoja kuvaa elämäänsä noin puolentoista vuoden ajan. Taide, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tässä hurmaavasti läsnä, samoin koirat ja kissat – sekä Chantal Akerman!
Heikki Marilan retrospektiivi Sara Hildénin taidemuseossa (8.2.–18.5.2025)
Voisin tuijotella Heikki Marilan ekspressiivistä maalausta Kukat XIV (2009) vaikka ikuisesti. Jo yksin sen näkeminen olisi riittänyt syyksi Tampereen-reissuun, mutta Sara Hildénin taidemuseossa on nähtävillä muutenkin mehukas kattaus Marilan tuotantoa 1990-luvulta tähän päivään asti. Kahdessa ensimmäisessä salissa oli useampikin sellainen teos, jota en ollut vielä aiemmin nähnyt – ja jota en välttämättä olisi edes Marilan työksi arvannut. Mieleen jäi erityisesti jättikokoinen, leiskuvavärinen Iltarusko (1999), jonka taivaalla näytti leijailevan ylösalaisin oleva Mannerheimin muotokuva. Mitä? Museon alakerrassa pyörivä dokkari avaa hienosti taiteilijan työskentelyä ja ajatuksia uusimpien teosten takana.
Severance, 1. kausi (Apple TV)
Outo ja piinaava sarja, jonka joissakin kohtauksissa oli aistittavissa jopa Lynch-viboja. En odottanut tältä ennakkoon yhtään mitään, mutta sitten huomasinkin olevani täysin koukussa. Mahtavaa psykologista jännää! Joku on tätä scifiksikin kutsunut, mutta ainakin ensimmäinen kausi on mielestäni lähempänä draamatrilleriä – olkoonkin, että set-up on varsin vinksahtanut ja (toivottavasti!) kaukana tästä maailmasta. Valtaosan kauden jaksoista on ohjannut Ben Stiller, ja juuri hänen ohjaamansa jaksot ovat kaikkein vetävimpiä. Jos ikinä päädyn valkoisiin tyhjiin käytäviin, ajattelen jatkossa varmasti aina tätä sarjaa.
Eleganssi (ohj. Virpi Suutari)
Kaksikymmentäviisi minuuttia elokuvataiteen juhlaa! Eleganssi (2015) on Virpi Suutarin ohjaama dokumentaarinen lyhytelokuva kolmesta yritysjohtajasta (Heikki A. Reenpää, Jorma Ollila ja Antti Herlin), jotka käyvät yhdessä peltopyymetsällä. Siellä ne herrasmiehet pelloilla patsastelevat, aseet olalla, kauniit metsästyskoirat vierellä. Ja aina joskus kuuluu pamaus ja lintu mätkähtää kuolleena maahan. Lopulta syödään hienostunut ateria, pyy on lautasille nätisti laitettu. Dokumentin näkökulma on herkullinen: katsojasta riippunee, tulkitseeko kaiken kunnioittavana vai sittenkin piikikkäänä. Dokkari on katsottavissa Yle Areenassa 14.3.2025 asti.
Lee (ohj. Ellen Kuras)
Minulta meni viime syksynä täysin ohi tämä valokuvaaja Lee Milleristä (1907–1977) kertova elokuva (Suomen ensi-ilta 20.9.2024), mutta hemmottelin helmikuun alussa itseäni päivänäytöksellä, kun huomasin leffan yhä pyörivän Finnkinossa. Elokuva keskittyy pitkälti II maailmansodan aikaan, jolloin Miller toimi sotavalokuvaajana ja otti monet ikoniset – ja kauhistuttavat – kuvansa. Rajaus on perusteltu: feministinen elokuva onnistuu kuvaamaan riipivästi niin naiskuvaajalle asetettuja (järjettömiä!) rajoituksia kuin naisten sodassa kokemaa seksuaalista väkivaltaakin. Itkemättä en salista pois lähtenyt. Ja Kate Winslet on Millerin roolissa tietenkin aivan upea!
MAISKU MYLLYMÄKI 