Muistiin itselle ja vinkiksi muille: parhaita kulttuurielämyksiä, joita koin, luin ja näin tammikuussa 2025:
Chantal Akerman: My Mother Laughs (2019, alk. Ma mère rit 2013)
Ikonisen elokuvaohjaajan muistelmateos, jonka ytimessä on Chantal Akermanin äidin sairastuminen. Akerman hoivaa äitiään, juttelee ja tekee ostoslistoja tämän kanssa – ja vetäytyy aina välillä pieneen huoneeseensa kirjoittamaan ja ajattelemaan. Viehätyin etenkin kirjan kaleidoskooppimaisesta muodosta: kohtaukset, ajatukset ja näkökulmat risteilevät jopa vähän viimeistelemättömiltä tuntuvina fragmentteina. Tuli tunne hereillä olosta, kirjoittamisesta suoraan elämän keskeltä. Luettuani tämän haluan nähdä kaikki mahdolliset Akermanin elokuvat.
Cal Newport: Deep Work (2016)
Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa uusi vuosi kuin sen miettiminen, mihin oma aika ja elämä oikein kuluu? Cal Newportin Deep Work on tavallaan ajanhallintataitoihin liittyvää self helpiä, mutta niin mehukkaasti kirjoitettua, etten edes muista koska olisin viimeksi halunnut puhua jostain muusta lukemastani näin paljon kuin tästä. Olen jo pitkään kokenut, että elämää sävyttää yhä enemmän ns. pinnallinen touhuilu: katkoksia on jatkuvasti, ja syvää ja keskittynyttä työtä/ajattelua koko ajan vähemmän. Ja juuri tähän kokemukseen – joka ei taatusti ole vain minun kokemukseni – Deep Work iskee. Kirja on hyvä keskustelukumppani esimerkiksi siihen (ajankohtaiseen) pohdintaan, millä tavalla ja miten paljon somea kannattaa käyttää.
Leena Nion Dwellers-näyttely Helsinki Contemporaryssa (10.1.–2.2.2025)
Näin Leena Nion ”villapaitateoksia” ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Galerie Forsblomissa ja ihastuin. Helsinki Contemporaryssa sama teema jatkuu, mutta myös varioituu: villapaitojen ja -takkien lisäksi esillä on myös kekseliäitä näkökulmia pyykkikoreihin ja niiden sisältöihin. Tekstiilien ja materiaalien yksityiskohtiin tarkentavissa (usein suurikokoisissa) öljyvärimaalauksissa minua kiehtoo se, miten arkipäiväinen asettuu niissä kaikkein tärkeimmäksi. Nio toistaa aihettaan kyllästymättä; maalaa huolella jokaisen silmukan ja langan purkauman, napin ja napinläven, palmikon joka lepää neuleen päällä. Nion teokset ovat rajaamisen ja lähelle katsomisen taidetta. Ja myös ihana värikylpy harmaan talvipäivän keskellä!
Jarmo Mäkilän Minä olen monta -näyttely Villa Gyllenbergissä (23.10.2024–2.3.2025)
Jarmo Mäkilä on minulle ehkä yksi tunnistettavimmista suomalaisista nykytaidemaalareista: hänen kauhunsekaiset, alitajuntaa kutkuttelevat maalauksensa ovat jo vuosikausien ajan varastaneet huomioni, jos olen niitä jossain nähnyt. Villa Gyllenbergin laajahkossa näyttelyssä on esillä Mäkilän viimeaikaisia maalauksia, mutta myös veistoksia sekä erilliseen huoneeseen rakennettu installaatio, joka on taattu kylmien väreiden aiheuttaja. Voimakkaasti mieleeni jäi myös schjerfbeckmäinen teossarja, jossa Mäkilä on maalannut iäkästä äitiään. Helsingin Kuusisaaressa sijaitsevan Villa Gyllenbergin avarat, valoisat salit tarjoavat täydellisen miljöön Mäkilän tummasävyisille teoksille.
Käänne-festivaalin 18.–19.1.2025 striimitallenteet
Politiikkaa ja kulttuuria yhdistävä Käänne-festivaali oli ehkä tämän kuukauden toivoa herättävin asia. Korjaamolla järjestetty uusi tapahtuma panttasi tarkkoja ohjelmatietojaan pitkään, mutta se ei tuntunut yleisöä haittaavan: Korjaamolle kertyi pitkät jonot. Itse päädyin välttelemään ryysistä ja katsoin Kulmasalin striimitallenteita YouTubesta (la 18.1. ja su 19.1.). Niin monta aivomyrskyä! Nautin erityisesti Omaa luokkaa -podcastin Kun mikään ei tunnu miltään -livestä, Miksi taidetta vihataan? -paneelista sekä Miten käänne tehdään? -keskustelusta.
Tekstin talon Tekstifestivaali 23.–25.1.2025
Kirjoittamisen ja lukemisen prosessit heräsivät nautinnollisesti eloon Helsingin Tekstin talon kolmipäiväisillä Tekstifestivaaleilla. Onnea on tällainen paikka, jossa kirjallisuuden rakastajat voivat kokoontua yhteen – ja hehän (mehän!) tosiaan kokoontuivat, sillä talo oli tupaten täynnä ainakin perjantaina 24.1., jolloin itse pääsin paikan päälle. Kävin kuuntelemassa mm. Sivumennen-podcastin liven (olin viimeisten sisään mahtuneiden joukossa!), jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen puhuivat tapansa mukaan älykkäästi ainakin David Lynchista ja valosta, Sally Rooneysta ja Intermezzosta, seksistä ja kommunikaatiosta, rakkaudesta ja itseluottamuksesta sekä Babygirl-leffasta ja vanhenemisen kauhusta. Suuri suositus myös tälle Tekstifestareiden striimitallenteelle, jossa kirjailijat Anna-Kaari Hakkarainen ja Helmi Kekkonen keskustelevat kirjoittamisen prosesseistaan.
Maria (ohj. Pablo Larraín)
Kuukauden toiseksi viimeisenä päivänä kävin katsomassa oopperalaulaja Maria Callasista kertovan elokuvan Maria, jonka nimiroolissa nähdään häikäisevä Angelina Jolie. On vaikea uskoa, että Jolie vetää leffan lauluosuudet itse, mutta näin ilmeisesti on. Ei voi kuin ihailla. Pidin elokuvassa erityisesti siitä, että se oli maltettu rajata ajallisesti ja temaattisestikin tiiviiksi kokonaisuudeksi: kyse ei ole elämäkertaelokuvasta vaan ennen kaikkea diivana tunnetun Callasin viimeisistä päivistä, uran ja äänen hiipumisesta, rakkauden kadottamisesta. Elokuva on myös visuaalisesti upea, kuvissa ja kohtauksissa uskalletaan viipyä pitkään. Lukupariksi tälle suosittelen Marjo Heiskasen uunituoretta romaania Magdan aaria (Siltala 2025), jossa monologia pitää niin ikään uransa ehtoopuolella oleva oopperalaulajatar.
MAISKU MYLLYMÄKI 